keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Piispojen kova haaste

Piispoille on helppo olla kateellinen, kun katselee kullan värissä hohtavia juhla-asuja ja tietää piispojen hurjat kuukausipalkat. Ylipäätänsä nykyään on helppo äristä kaikkia vallanpitäjiä ja mahtivaikuttajia vastaan. Se on tapa ajassamme.

Jos kristillisessä hengessä tahtoisi menetellä kuitenkin niin, että asettuu toisen asemaan ja pohtii sitten kritiikkiä, niin on vähemmän helppo äristä.

Arkkipiispa Kari Mäkinen ja Helsingin hiippakunnan piispa Irja Askola ovat olleet viime aikoina voimakkaasti moitteiden kohteina erityisesti sosiaalisessa mediassa. Kirkostakin on erottu oikein isolla joukolla.

En muista koskaan tavanneeni Kari Mäkistä. Sen sijaan Irja Askolan muistan. Mielestäni hän on sellainen teologi, joka asettuu niin sanotusti "ihmisen rinnalle", tahtoo kuunnella. Tuo vaikutelma minulla jäi hänestä.

Teologisissa korostuksissa itse kullakin on erityispiirteitänsä, enkä jokaista sanaa käyttäisi aivan identtisesti Mäkisen tai edes Askolan kanssa. Siitä huolimatta en pidä heihin kohdistettua moitetta täysin asiallisena ja sopivana. Kohtuu pitäisi olla moitteessakin!

Piispa on tietysti virkaetuna saanut sen, että hänen tulee kestää vastuunsa tuomat paineet ja moitteet. En epäile, etteivätkö nämä piispat kestäisi, vaikka ihmisiä piispatkin ovat.

Piispalta odotetaan yhtäällä kristinuskon ja lähimmäisrakkauden mukaista laupeutta kärsiviä ihmisiä kohtaan. Tämän molemmat henkilöt ovat tuoneet voimakkaasti esille, niin että kotimaassamme on koettu jopa tyytymättömyyttä rajatonta laupeutta kohtaan.

Piispalta odotetaan myös vastuullisuutta. Ehkä osa suomalaisista olisi odottanut, että piispamme olisivat asettaneet sanansa julkisuudessa maltillisemmin korostaen vastuuseen ja turvallisuuteen liittyviä tekijöitä niin että suomalaiset kokevat itsensä turvallisiksi tässä isänmaassamme.

En ole mielestäni erehtynyt, jos väitän suomalaisista kovin monella ihmisellä olevan aitoa huolta maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden kautta tulevasta turvallisuusriskistä, jopa terrorismin riskistä. Kyse ei ole pelkästä ennakkoluulosta muslimeita kohtaan, jos vaikka sitäkin saattaa olla.

Itse sain kokea puoli vuosikymmentä sitten, että kirkko ei uskalla eikä osaa puhua terrorismista ja pakolaisista yhdessä lauseessa, ei edes samassa kappaleessa. Minä puhuin vapaa-ajallani, en pappisvirkaa tehden, siitä, että Suomessa oli jopa terrorismirikoksista tuomittuja saatu pakolaisiksi, interpolin terrorismirikoksista kansainvälisesti etsintäkuuluttama henkilö yritti tavoitella minulta kameraani Helsingin keskustassa mutta tuo henkilö sai poliittisen turvapaikan Suomessa.

Suomalaiset ovat nyt puoli vuosikymmentä myöhemmin säikähtäneet siihen, että turvapaikanhakijoihin voi liittyä myös turvallisuusriskejä, ei pelkästään kulttuuriin liittyvää hämmennestä ja elintasohaasteita.

Voisin toivoa, että evankelisluterilainen kirkkomme piispojen johdolla etsisi sanoja tämän kahtalaisen haasteen kohtaamiseen, sillä sellaisissa mietteissä suomalaiset ovat. Kiitettävästi piispat ovat tuoneet esille tämän ensimmäisen ja aivan välttämättömän, laupeuden ja rakkauden, mutta nämä kauniit sanat eivät tuntuisi vastuuttomilta ja eivät ärsyttäisi, jos yrittäisimme etsiä vastuullisia sanoja myös turvallisuuteen liittyvien riskien ilmaisemiseen.

Kaikesta huolimatta ja erityisesti tässä tilanteessa rukoilen Jumalan siunausta arkkipiispalle ja Helsingin piispalle! Virka on mitä haastavin hoidettavaksi tällaisen julkisuuden hetkellä. Juuri tällaisella hetkellä tarvitaan kirkkoa ja piispoja paimentamassa itse kutakin tervehenkiseen lähimmäisen kohtaamiseen. Eikö se kristinuskon ytimessä ole juuri tuo lähimmäisyys ja lähimmäisen kohtaaminen?



Kuvassa kirjoittaja helmikuussa 2016 omien häittensä aikana:


Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Hiljainen viikko 2016

Hiljainen viikko on kirkollisessa perinteessä paaston aikaa, millä tahdotaan ohjata kristittyä itsekriittiseen itsetutkiskeluun. Meille on hyvin luoteenomaista, ehkä nykyään jopa entistä enemmän sosiaalisen median verkostojen ja muun ilmapiirin tähden, että tutkimme muita ihmisiä tuomitsevasti. Hiljainen viikko on hiljentymistä tuosta kaikesta maailmallisesti hälinästä peruskysymyksen äärelle: entä minun oma elämäni ja syntini?

Olen menettänyt hyvän ja terveellisen ateriakäytännön reilu viikko sitten. Turhat voileivät ja jogurtit ovat tulleet taas ruokavaliooni. Myös tervehenkinen kurinalaisuus ruokavalion tarkistamiseksi sopii paaston aikaan varsin täydellisesti. Olkoon tästä alkaen paremmin ajatusta siinä, miten hetkellisten halujen tyydyttämiseksi tahdon tyydyttää itseäni leivän ja jogurtin avulla! Olin monta kuukautta ilman turhaa nautiskelua ruoan kanssa, joten hyville tavoille on aiheellista palata taas. Viime sunnuntaina ja lauantaina minulla oli ikäviä vatsaongelmiakin, jotka häiritsivät omaa juoksulenkkeilyä: mahdollisesti ongelmat tulivat huonontuneesta ruokavaliosta.

Ruoka on vain eräs oire ihmisen kyvyttömyydestä hallita elämäänsä. Paasto tähtää tietysti ruokaa pitemmälle ja syvemmälle ihmisen oman itsetuntemuksen analyysiin. En tiedä olenko ainoa ihminen, mutta kristillisen teologian perusteella pitäisi olla jopa ihmiskunnan peruspiirre tämä, että tunnen itseni valitettavan käpertyneeksi ja kiinnikasvaneeksi syntiin. Kai muitakin on tällaisia epäonnistuneita surullisia tapauksia?

Minä en selitä omaa pahuutta olemattomaksi. Monenlaisia muotiselityksiä on kukin löytää omille virheilleen ikään kuin voidakseen pestä itsensä puhtaaksi. Minä pysyn kristillisen teologian mukaisessa näkemyksessä siitä, miksi vietämme hiljaista viikkoa, pitkääperjantaita ja pääsiäistä: Kristuksen sijaiskuoleman ja sovitustyön tähden!

Syntisinä ihmisinä ei ole perusteita kerskua ja ylvästellä paremmuutta. Siihen ei ole perusteita. Syntisinä olemme samassa asemassa tässä, että Jumalan anteeksiantamusta ja hyväksyntää tarvitsemme, jotta saisimme olla Jumalan lapsia. Tämä on jokapäiväinen ja jokahetkinen parannuksen ja katumuksen aihe, surun ja uudelleen löydetyn armon aihe.

Minulle hiljainen viikko ja pääsiäinen muodostuvat kristillisen ytimen mukaiseksi. Voidakseni keskittyä kristilliseen pääsiäiseen suljin myös Facebookin kahden viikon ajaksi. Sitä hälyä en todellakaan tarvitse nyt.

Kuvassa kirjoittaja helmikuussa 2016 omien häittensä aikana:


Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Työmatkaliikunta kovan kunnon perustaksi

Kaksi viikkoa sitten 22. helmikuuta 2016 päätin elämäntavan muutoksesta: en kulkisi enää bussilla ja metrolla aamutöihin, jonne yleensä ennätin julkisilla liikennevälineillä noin kello 7. Mikään ei olisi ongelma, jos olisin töissä noin kello 8. Tämä antoi edellytyksiä päätökselle kulkea jalkaisin.

Google Maps lupasi, että kävellen menomatka on 15 km ja paluumatka jälleen 15 km, jolloin työmatkalle kertyy matkaa 30 km jokainen arkipäivä varhain aamuisin. Mikä alkuaan hirvitti, oli kävellen menetetty aika: 15 km kävellen vie yli 2,5 tuntia. 30 km kävellen vei jokainen aamu noin 5,5-6 tuntia.

Kävelyä varten valitsin oman mieltymykseni mukaan parhaat mahdolliset kengät tarkoitukseen talvikelissä: vanhat kiinalaiset talvisaappaat. Niillä on hyvä kävellä eikä jalkaan tule hiertymiä. Muutoin vaatetus oli tavanomainen. En pistänyt farkkujen alle pitkiä kalsareita edes silloin kun oli -9 ºC pakkasta. Reppu oli selässäni ja repussa työpaita, sillä kävelypaita ja sen päällä ollut toinen paita hiukan kostuivat matkan aikana. Repussa oli myös vesipullo, johon veteen olin sekoittanut porevitamiinin (multivitamiini). Lisäksi otin jokaiselle matkalle mukaan yhden banaanin ja yhden proteiinijuoman. Juoman join heti ensimmäisen 15 km:n jälkeen saavuttua töihin. Banaanin söin aina heti töistä lähdettyä pari tuntia myöhemmin, kun vielä oli käveltävä 15 km.

Kävely oli sopiva aloitus työmatkaliikunnaksi. Arvioin, että luut, lihakset ja nivelet eivät kestäisi vielä juoksua, mutta kävelyä kuitenkin kestävät paremmin. Kävely vahvistaa sopivasti luita, lihaksia ja niveliä niin että jossain vaiheessa voin siirtyä juoksuun. Ainoastaan pelkäsin ihoon tulevia hiertymiä, sillä 5,5-6 tuntia kävelyä on kuitenkin melko paljon. Siksi sukka oli valittava hyvin pehmeäksi, ”ihoystävälliseksi”. Hiertymiä ei tullut.

Vaikeinta kävelyssä oli siihen kulutettu runsas aika. Jotta ennättäisin varmuudella töihin ajoissa, minun piti herätä arkiaamuisin kello 4:30, jolloin ennätän kello 5:00 liikkeelle. Silloin olen vasta 7:40 työpaikalla, vaikka kävelisin aika ripeästi. Varhainen aamu johti unen häiriintymiseen: aloin herätä kello 3, ja kello 2, ja kello 1, jotta en myöhästyisi kävelemään lähtemisestä. Aamulla piti kuitenkin hiukan syödäkin, että energiavarastot eivät menisi liian tyhjiksi pitkän kävelyn ja lyhyen työpäivän aikana.

Juoksuun siirtyminen tuli mahdolliseksi, kun olin kaksi viikkoa kävellyt työmatkat 30 km per päivä. Nivelet ja lihakset olivat lopulta niin vahvat, että ne kestäisivät myös juoksun iskuja asvaltilla 30 km per jokainen arkiaamu.

Juoksu tuo melkoisesti iloa kävelyyn verrattuna, koska työmatkaan käytetty aika lyhenee reilusti. Tänään 4. maaliskuuta 2016 lähdin juoksentelemaan noin kello 5:30 (herätyskello oli soimassa kello 5 enkä ollut lainkaan kiireinen aamulla tämän jälkeen, mutta en katsonut lähtöaikaa) ja olin työpaikalla jo kello 7:00. Tällöin ennätin pysähtyä liikennevaloissa (ei tarvinnut juosta päin punaista). Työstä olin saapunut kotiin jo kello 11 mennessä, kun kävellen olin usein vasta kello 13 aikaan. Nyt olin juossut kello 11 mennessä jo 30 kilometriä. Illalla ennätän tehdä lisää juoksutreeniä.

Juha Molari kello 7:00 aamulla 15 km:n työmatkajuoksulenkin jälkeen,
liian painava reppu selässä.

Juoksun haaste on siinä, että aamulla ei voi syödä juuri mitään ennen juoksulenkkiä, jotta vatsa ei menisi sekaisin. Söin aamulla pelkästään banaanin. Työpaikalle saavuttua join proteenijuoman ja söin yhden juustoruisleipäpalan. Nyt minulla oli myös mukana juomapullo, jonka veteen olin sekoittanut multivitamiiniporetabletin.

Takaisin tullessa energiavarastoni alkoivat selvästi hiipua, minkä ainakin tunsin Viikin-Latokartanon ylämäkeä juostessa. Silmissä hiukan jopa pimeni, kuten minulla käy aina silloin, kun energiavarastot ovat niukat. Tällä kertaa olin varannut muutoinkin liian vähän ravintoa. Kaikesta huolimatta juosten työmatka meni helpommin kuin kävellen, sillä juosten voittaa paljon aikaa.

Minulla oli tänään ensimmäisellä juoksukerralla virhearvio, kun olin laittanut reppuun mukaan vaihtokengät ja farkut sekä vaihtopaidan ja pyyhkeen työtarpeita varten. Pyyhe ja vaihtopaita ovat ihan oikea valinta, mutta olisin voinut tehdä työni myös lenkkikengissä ja juoksuhousuissa, kuten teinkin. Nyt repulla oli painoa 5 kg, mikä myös loi rasittavuutta 30 km:n juoksulenkkiin.

Vasemmalla kiinalaiset talvikengät kävelyä varten ja oikealla Solomon-juoksukengät
juoksua varten: molemmat toimivat erinomaisesti omassa tehtävässään.

Juoksua varten minulla oli erinomaisen hyvänä valintana juoksukengät, joista pidän paljon. En ole ennen käyttänyt Solomon-juoksukenkiä, kunnes ostin nämä muutama viikko sitten. Nämä sopivat jalkoihini erinomaisesti. Lidl-kaupasta ostin pitkän sukat (kuvassa), jotka tekivät pohkeet mukavan tuntuisiksi koko päivän ajaksi. Yleensä pitkien sukkien ongelma on ollut, että sukat "tipahtavat" juoksumatkan aikana, tai sitten sukat kiristävät vastenmielisesti. Nämä puolentoista euron hintaiset sukat olivat kuitenkin erinomainen tuote.

Lidl-sukka oli erinomaisen hyvä pitkällä juoksulenkillä.

Tämän kahden viikon työmatkaliikunnan ja tämän päivän juosten tehdyn työmatkan perusteella rohkenen suositella itse kullekin mahdollisuuksien mukaan kävellä tai juosta työmatkat. Minä olen jo yli viisikymppinen mies (pian täytän 52 vuotta) eikä 30 kilometriä arkiaamuisin ole vaikea juosta työmatkaksi näin vanhalle miehelle. Nuoremmat voisivat hyvin juoksennella jopa 40–60 kilometriä työmatkojaan varten päivittäin. Tätä pitemmät matkat sujuvat hyvin myös pyöräillen.

Tästä juoksentelusta on selvä hyöty sekä verenkiertoelimistön, hapenottokyvyn että lihaksiston kunnolle. Jo kahden viikon kävely on vahvistanut jalkojeni lihaksia. Muutamassa viikossa sopeudun juoksumäärään, 150 km viikossa työmatkajuoksua, ja tämä sopeutuminen näkyy vahvistuneena suorituskykynä. Iltapäivisin käyn tämän lisäksi pari kertaa viikossa Helsingin Jyry –juoksuseuran junioreiden yleisurheilutreenejä ohjaamassa. Siellä eilen tein itsekin venyttelyjä, pompin aitojen yli tasajalkaa, juoksin junioreiden vierellä erilaisia koordinaatioharjoituksia ja 150 metrin intervalleja sekä teimme mm. askelkyykkykävelyä. Iltapäivisin ja viikonloppuisin keskityn enemmän laadukkaaseen ja vauhdikkaaseen juoksemiseen, koska aamun löysä juokseminen palvelee hyvin kestävyyden ja peruskunnon kehittämistä.


Olen todella innoissani työmatkaliikunnasta sen mahdollisuutena oman yleiskunnon kehittämiseksi. Suosittelen! Harmittelen vain, että ”pelkäsin” oman laiskuuteni ja huonon kuntoni vuoksi aloittaa työmatkaliikuntaa liian kauan aikaa, kunnes nyt vihdoin löysin tämän riemun.

Kuvassa kirjoittaja helmikuussa 2016 omien häittensä aikana:

Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha